Merkitys ja muutos - jotta yksikään ei katoaisi

29.11.2022

Teosten elinkaari

Ajatus kompostoituvasta teoksesta

Olen maalannut säännöllisesti yli kaksikymmentä vuotta. Työhuoneeni kätkee outoja nurkkia, joissa lojuu unohdettua tavaraa, rutistuneita ja kuivuneita maalituubeja, puoliksi käytettyjä jähmeitä mediumeja ja liuottimia, joiden korkki on juuttunut kiinni ikuisiksi ajoiksi. Työhuoneellani on myös huojuvia pinoja luonnoksia, grafiikkaa, erilaisia kokeiluja ja hyviä ideoita- ehkä -, jotka eivät ole milloinkaan päässeet toteutuksen asteelle. Joku idea saattaa olla toteutuskelpoinen myöhemmin - sitten joskus, jos tuoreemmat ideat eivät vain lakisisi aina menneisyyden ideoita unohduksiin. Grafiikat voisi kehystää - sitten joskus. Luonnoksista voisi tehdä maalauksia tai muita teoksia - ehkä joskus. Nurkkaeläjät ja läjät lähtevät toki harjalla ja hartiavoimilla pihan perällä nälkäisenä odottavaan roskapyttyyn - siihen pikku ahmattiin - mutta raaskiiko sittenkään luopua. Valmiit teokset sen sijaan ovatkin vähän hankalampi juttu - pitäisikö ne pilkkoa ja viedä pihanperän ahmatin ravinnoksi vai säilyttää kuitenkin vielä. Ainakaan maalaushistoriani alkuajan teoksia en edes halua kenenkään näkevän, mutta pitäisikö niitä kuitenkin säilyttää, jotta voisi sitten joskus tarkastella taiteen tekemisen eri vaiheita ja niin sanottuja kehityskaaria tai miksei taantumia. Jokatapauksessa kaikkea on ja paljon. Taidetta ja taidejätettä.

Jos ajattelen asiaa yli subjektiivisen kokemukseni, jään miettimään öljyvärimaalauksen tai akryyliteosten hiilijalanjälkeä ja niiden elämän päättymistä. Miten maalaus kuolee, kuoleeko se silloin kun kukaan ei enää välitä siitä, ei halua sitä itselleen, vai kuoleeko se silloin kun se tuhoutuu syystä tai toisesta? Vai kuoleeko se silloin kun sen tekijäkin? Kuolema ja tuhoutuminen voi olla teoksen kohdalla kaksi eri asiaa. Kuolema voi olla myös unohdusta, sitä ettei kukaan välitä. Fyysisen teoksen tuhoutuminen voi olla myös ympäristökysymys. Akryyli ja öljyvärimaaalus kestää ikuisuuden, säilyy monta kertaa oman elämäni mitan. Taiteilijan tapauksessa tekijän kuolema jättää jälkeensä lukuisan joukon eritasoisia teoksia, jotka menehtyvät vain pilkkomalla ja kärräämällä kaatopaikalle. Säälin sekaisin tuntein ajattelen taiteilijan lapsia, jotka eivät varmasti riemusta kilju tyhjentäessään edesmenneen taiteilija -vanhempansa työhuonetta ja myös asuntoa, sillä onhan sekin täynnä epämääräistä löyhästi taiteeseen liittyvää rompetta. Taiteilijan lapset kun jo muutenkin ovat saaneet elää traumaattisen varhaiselämän; vauvasta asti on kiikutettu näyttelyihin ja näyttelyn avajaisiin, niin ettei teini-ikäisenä halua kuullakaan mitään taiteesta. Lisäksi on pitänyt selitellä kavereille miksi koti ei näytä samalta kuin muiden lasten koti ja miksi puolet kissasta on sinisessä maalissa ja miksi tosiaankin vain puolet. Mutta taiteilijoiden lasten traumaattinen elämä on asia erikseen ja ansaitsee tulla huomioiduksi laajemmin toisaalla.

Taideteoksista on kuitenkin syytä puhua hieman lisää. Tuhoutumaton, ikuisuuden säilyvä teos on pahimmassa tapauksessa ongelmajätettä. Asia pysyisi vielä jotenkin ymmärrettävänän, jos teoksia olisi viisi tai kymmenen. Mutta yleensä niitä on satoja - melkoinen ongelmajätekuorma! Vanhoja taideteoksia ei ehkä kukaan halua - museot tai säätiöt saattavat hyvässä lykyssä ottaa niitä vastaan, mutta vain siinä tapauksessa että taiteilijan nimi on esimerkiksi Helene Schjerfbeck. Museoiden varastot pursuavat jo valmiiksi teoksia, joita kukaan ei ehkä välttämättä halua nähdä. Taiteilijan lapset ovat siis lirissä taiteilija-vanhempansa jälkeen jätettyjen teosten kanssa. Ja ei sovi tietenkään unohtaa muuta rompetta, joka liittyy siihen ajatukseen, että tätäkin saattaa joskus tarvita ja tästä taas voi tehdä jotakin ja tätä taas voi käyttää mallina tai teoksen osana.

Näistä lähtökohdista, myötätunnosta jälkikasvua kohtaan, ympäristönäkökulmista ja omasta mielenkiinnosta päätin miettiä kuvataiteen teoksia, jotka voisi huoletta kompostoida, kun niiden katseluun kyllästyy tai niistä halutaan jostain muusta syystä eroon.

Kompostoituvat ainesosat - kompostoituva teos

Biojätteen kotikompostoinnista innostuneen kasvisyöjä-taidemaalarin ajatus kompostoituvasta taideteoksesta on tietenkin kasvipohjaisista materiaaleista koottu maalaus. Kasvien tietoisuutta pohtineena luonnon monimuotoisuuden puolestapuhujana kasvien keräily tietysti haastoi eettistä ajattelua - mikjä oikeus minulla on keräillä kasveja? Mutta onhan toki niin, että luonto itsessään on taistelutanner - lajit kamppailevat elintilasta ja eläimet syövät kasveja ja toisiaan; vieraslajit valtaavat elintilaa kotoperäisiltä. Kasvien arvon määrittely riippuu vähintäänkin osittain näkökulmasta: onko kaunis arvokkaampi kuin ruma, tai onko hyödyllinen arvokkaampi kuin näennäisen hyödytön. Ja kenen näkökulmasta: maanviljelijän arvoton rikkaruoho voi olla kotipuutarhurin unelma - tällaisesta kasvista esimerkkinä ruiskaunokki. Entä mikä on hirven, rusakon tai madon mielipide kasvikunnan haitallisesta ja hyödyllisestä eläjästä? Pitäisivätkö kasvikunnan edustajat koko kysymyksenasettelua mielettömänä ?

Koska loputon pohdinta vie suohon ja lopulta uppeluksiin suonsilmäkkeeseen, oli ratkaisu tehtävä ja ehkä tässä sitten päädyttiin menemään siitä mistä aita on matalin: kasvien arvostuksen määrittelyyn valitsin ihmisen näkökulman ja tarkemmin tämänhetkisen yleisen mielipiteen sävyttämän oman näkökulmani. Päätin käyttää teoksiini vähemmän arvostettuja, yleisiä, jopa haitalliseksi luokiteltuja kasveja, joita keräilin mahdollisimman laajalta alueelta, enkä milloinkaan suurta määrää samasta paikasta - komealupiinia vähän sieltä ja täältä ja maitohorsmaa läheltä ja kaukaa.

Tekniikka ja toteutus

Teosten tekniikka ei ole täysin uusi, sillä jo vuosia aiemmin kokeilin kasvimassojen valmistusta. Nyt käyttämäni tekniikka on sama, lukuunottamatta sideaineen eli liimaseoksen koostumusta.
Kasvimassan valmistuksessa tuoreet kasvinosat kuivatetaan ja kuivuneet kasvit murennetaan liimaseokseen, joka koostuu puoliksi vehnäjauholiisteristä ja eläinliimasta.

Näin aikaansaadulla tahnalla teos "maalataan" ts seoksia levitetään pohjalle väriläiskiksi. Toisin kuin yleensä teoksissani tämä edellyttää suunnitelmallisempaa otetta, sillä korjaaminen ja muuttaminen on hankalampaa. Pohjaan jökähtänyttä kasvimassaa on hankala kaapia irti ja päällekkäiset kerrokset muodostavat paksun klöntin, jonka kuivuminen on hidasta. Homehtuminen on tietysti paksujen klönttien todellinen uhka.

Väri

Kasvien tai niiden osien kuivuminen muuttaa niiden väriä - yleensä värittömämpään suuntaan. Aika monesta upean hehkuvasta punaisesta ja sinisestä kasvista tulee kuivumisen tuloksena tasaisen rusehtava. Suurimman pettymyksen tuotti tällä kertaa syreeni; tuo alkukesän huumaavan tuoksuisena kukkiva pensas, jonka kukinnot olivat kuivattamisen jälkeen ruskeita eivätkä todellakaan kovin miellyttävän tuoksuisia. Teosten suunnittelussa on tietenkin huomioitava saatavilla olevat värit; mitään väri-ilotulitusta ei näissä kasvitöissä nähdä. Käytettävissä olevien värien määrä on rajoitettu eikä kaupasta voi käydä ostamassa puuttuvaa punaista tai sinistä. Värien määrä on tietysti myös rajallinen - jos jokin värisävy loppuu, sitä saa sitten vasta seuraavana vuonna kerättyä lisää. Hyviä puoliakin väripaletin niukkuudessa löytyy; värivalinnoissa ei voi pahemmin mokailla ja värit sopivat aina hyvin yhteen.

Struktuuri

Värin lisäksi olennaista kasvimassoilla maalatessa on struktuuri. Kasvinosien koostumuksesta riippuen voi massa olla röpölöistä, tasaista, viirullista, muhkeaa tai pientä palleroa. Struktuurien vuoropuhelu kasvimassateoksissa on olennainen osa ilmaisua

Pohja

Kasviteosten pohjaksi valikoitui vanerilevy. Tuotetietojen mukaan levy on kompostoitavissa. Paras vaihtoehto olisi ollut sanomalehtikerroksista liimattu omatekemä pohja, mutta kuvataiteilijan arkkivihollinen aika ja nimenomaan sen niukkuus osoittautui voittamattomaksi vastustajaksi ja oli tyydyttävä valmislevyyn. Vanerin kiertyminen kaartuminen ja mutkittelu osoittautui myös haasteeksi kookkaammissa teoksissa. Pienet

vanerin kappaleet pysyivät hyvin ryhdissä, mutta suuremmat levyt tuppasivat vääntyilemään. Vanerilevyjen huolellinen käsittely molemminpuolisilla liimakerroksilla taltuttaa toki oikukkaammankin mutkittelijan. Vanerilevyn seinäkiinnityksestä varten liimataan pienet palikat jokaiseen nurkkaan, näihin kiinnitetään sitten silmukkaruuvit. Tässä kohtaa kompostoinnin idea koki kovan kolauksen: tähän hätään ei löytynyt riittävän kestävää biohajoavaa liimaa, jolla palikat olisi saatu kiinnitettyä siten, että kiinnitys kestäisi koko levyn painon. Myöskään silmukkaruuvit eivät ole kompostoitavia. Jotta teos pysyisi edelleen kompostoitavana, olisi teoksen taustan puupalikat ja silmukkaruuvit poistettava ennen kompostiin kärräämistä.

Merkitys ja muutos

Kasviteosten tekeminen on ollut itselleni merkittävä kokemus. Kasvien keräilyn ja kuivattamisen myötä on herännyt ajatus jokaisen pienenkin osasen - siemenen ja terälehden - tärkeydestä. Pieneen massa-annokseen mahtuu lukematon määrä terälehteä, siementä tai kukintoa ja tuntuu, ettei kerätyistä aineksista yksikään saisi joutua hukkaan. Kasvien keräily, kuivatus ja massojen teko liiman keittämisineen on pitkäjänteisyyttä vaativaa puuhaa. Myös teosten suunnittelu ja pohjien valmistus ottaa oman aikansa. Kaikkiin vaiheisiin liittyy yllätyksellisyyttä, iloa ja oivalluksia, mutta joskus myös pettymystä ja väsähtämistä.

Aika on saanut uuden merkityksen, tai ehkä ennemminkin merkityksettömyyden. Aika ei olekaan kiirettä ja kellon viisareiden liikkumista - aika on kokemus ja se voi olla hidasta tai nopeaa. Luonnossa asiat tapahtuvat silloin kun tapahtuvat, syksy saapuu sitten kun se saapuu ja ensimmäiset pakkaset muuttavat ajan hitaaksi ja hiljaiseksi - uuden kevään odotukseksi ja kesäksi, jolloin elämä röyhähtää liekkeihin, kunnes taas tulee uusi syksy ja sama toistuu. Mitä aika oikeastaan merkitsee?

Myös muutos on läsnä kasviteosten tekemisessä. Elävä kasvi tai sen osa muuttuu; kuivuu, haalistuu ja sen olemus ja tarkoitus saa uuden merkityksen. Kasviteoksiin päätyneet kasvinosat ovat yhä olemassa, muuttuneina teosten raaka-aineeksi ja muodostaen seinälle ripustettavan teoksen, joka omaa edelleen potentiaalin muuttua vielä toiseksi.

Mitä oikeastaan muutos merkitsee? Muuttuminen, muutos ja sen vääjäämättömyys ja merkitys herättävät kysymyksiä- se, mitä tiedämme nyt voi olla huomenna muuttunut toiseksi tiedoksi.

Vielä lopuksi taideteoksen ja erityisesti kompostoituvan teoksen arvostuksesta: mielestäni teoksen hävittämisen helppous ei tee siitä vähemmän arvokasta. Onhan kuitenkin niin, että kasvimassateokset säilyvät, ellei niitä vartavasten vie kompostoitumaan hajoamiselle suotuisiin olosuhteisiin. Tällaisissa olosuhteissa myös öljy- tai akryylimaalaus kärsisi huomattavia vaurioita. Toivon, että kasvimassateoksissa näkyy tekijänsä arvostus ja kunnioitus luontoa, kasveja, jokaista höytyvää, hahtuvaa, siementä ja terälehteä kohtaan. Parhaimmillaan tämä arvostus välittyy katsojalle ja hetken teos, tekijä ja katsoja voivat jakaa saman tunteen.

Peikko 2022